Viljellä ja varjella

Saattaa olla ensimmäinen kerta Pohjois-Suomen Nurmiseminaarin historiassa, kun piispa on puhujana. Ehkä mietitte – legendaarista jääkiekkoselostaja Antero Mertarantaa lainaten – että Herran jestas mitä sieltä tulee. Nurmi kasvaa maassa, joten en aio kokonaan ”taivaallisiin teemoihin” siirtyä. Sen verran haluan kuitenkin ”irrottaa teitä maasta”, että aion valottaa kristillisestä uskosta nousevia ajatuksia suhteessa maanviljelyyn. Ehkäpä tällainen näkökulma tuo oman hyvän lisänsä tähän seminaariin, jonka asiantuntijapuheenvuorojen aiheet ovat hyvinkin yksityiskohtaisia ja käytännön viljelyyn liittyviä.

Otin mielihyvin vastaan pyynnön puhua tässä seminaarissa, sillä maatalouden kysymykset ovat lähellä sydäntäni. Oulun hiippakuntaan kuuluva Pohjois-Pohjanmaa eritoten on vahvaa maanviljelyseutua. Olenkin piispavuosinani tavannut laajan hiippakuntani eri puolilla paljon viljelijöitä, keskustellut elinkeinon haasteista ja viljelijöiden jaksamisesta. Kiinnostukseni maatalouteen kumpuaa luonnollisesti myös siitä, että olen kasvanut tornionlaaksolaisella maitotilalla ja osallistunut lapsuudesta lähtien kaikkiin kotitilan töihin. Olen siis imenyt jo äidinmaidossa rakkauden maahan ja sen viljelemiseen.

Puheenvuoroni aihe on ”viljellä ja varjella”. Miten tämä kristilliseen luomiskäsitykseen viittaava sananparsi linkittyy tämän seminaarimme teemaan, joka tänä päivänä on kuulunut siis: ”Tulevaisuus haltuun – moderni ja kehittyvä nurmituotanto.” Uskon, että yhteys omasta aiheestani tämän seminaarin yleisteemaan kyllä löytyy. Lähdetään siis liikkeelle, ensin hieman historiaakin valottaen.

Kristinuskosta nouseva näkemys maanviljelystä

Kristinusko on jo aikanaan vaikuttanut ratkaisevasti Suomessa maatalouden leviämiseen ja uusien maanviljelytekniikoiden käyttöönottoon. Sivistys ja opettaminen ovat olleet kirkon tehtävänä myös koskien ruoantuotantoa. Uudet viljelytekniikat ovat historian saatossa levinneet yleensä pappilasta koko seurakunnan alueelle. Voikin hieman pilke silmäkulmassa sanoa, että kirkkojen saarnastuoleista pidettiin ensimmäiset nurmiseminaarien alustukset satoja vuosia sitten, kun papit neuvoivat uusia viljelytekniikoita talonpojille.

”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Näin kuuluu tuttu rukous Isä meidän -rukouksessa. Tuo rukous huokuu nöyryyttä. Sen sanova tiedostaa, että jokapäiväinen ravinto ei ole itsestäänselvyys, vaan riippuvainen monista asioista. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat olleet tästä hyvin tietoisia. Katovuodet saattoivat johtaa suoranaiseen nälänhätään. Nämä voivat tuntua meistä kaukaiselta historialta, mutta ne on hyvä pitää mielessä, jotta totuus ei unohtuisi.

Suuret nälkävuodet 1860-luvulla ovat toistaiseksi viimeisin laajamittainen nälänhätä Suomessa ja Länsi-Euroopassa. Näiden nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä. 1690-luvun suuret katovuodet tiedetään vielä tuhoisammiksi, kun kolmannes suomalaisista kuoli nälkään ja tauteihin. Onkin sanottu, että vuoden 1701 virsikirjaan tullut meille rakas Suvivirren suomenkielinen käännös, jossa ylistetään luonnon kauneutta ja runsautta, on kiitosta siitä, että kato- ja nälkävuodet olivat ohi. Hyvyys saa virsirunoilijan kiittämään, kun taustalla olivat kamalat nälkävuodet: ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.”

Vaikka mainitsemiani kauhuja ja nälkävuosia ei olekaan enää meidän aikanamme Suomessa koette, niin viljelijät ja karjankasvattajat tiedostavat yhä edelleen, että sato ei ole itsestäänselvyys eikä karjatalouden menestys ole aina taattu. Maan viljeleminen ja on luterilaisuudessa nähty Jumalan antaman tehtävän hoitamisena maailmassa. Kristillisessä perinteessä on uskottu, että Jumala antaa viljan nousta maasta ja huolehtii sateista, säistä, sadoista ja saaliista. Niin kuin laulamme vaikkapa kiitosvirressä 462 Soi kunniaksi Luojan: ”Hän säät ja ilmat säätää / ja aallot tainnuttaa / ja hyisen hallan häätää / ja viljan vartuttaa.”

Viljely ja varjelu

Kristillinen ajatus yllä mainitusta ”viljelystä ja varjelusta” löytyy Raamatun alkulehtien luomiskertomuksista. ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2: 15).

Luotuisuuteen kuuluu siis hyvyys, joka on kristillisen uskon mukaan Jumalalta tulevaa hyvyyttä. Luomakunnan kaikki antimet, niin maan antimet, ilma jota hengitämme, auringonvalo, sateet kuin myös henkiset antimet kuten kyky ajatella ja suunnitella, toivoa, tuntea iloa ja yhteyttä muihin ovat Jumalan antimia. Myös työ voi olla yksi tärkeimpiä anteja, joita Jumala antaa ihmiselle.

Vanhan testamentin ajatusmaailman mukaisesti ihmisen tehtävänä on olla ikään kuin Jumalan edustajana luomakunnassa. Luomakunta on Jumalan, mutta ihminen on kaikkien luotujen joukossa ainoana luotu Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvana olemisen on tulkittu tarkoittavan esimerkiksi ihmisen järjen kykyjä, tietoisuutta omista toimistaan, moraalista arvostelukykyä sekä kykyä vuorovaikutukselliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Tuohon Jumalan kuvana olemiseen kuuluu olennaisesti myös tehtävä olla Jumalan edustaja luomakunnassa ja pitää siitä huolta eräänlaisena tilanhoitajana.

Ihmisellä on tämän ajattelun mukaan oikeus käyttää luomakunnan antimia omaksi elannokseen ja ihmisyhteisöjen rakentamiseksi. Kuitenkin tuohon luonnon antimien käyttöön kuuluu tietoisuus siitä, mitä luonto kestää ja toisaalta siitä, mikä ylittää luonnon kestokyvyn. Kristillinen käsitys maanviljelystä sisältää sekä luonnon antimien hyödyntämisen että luonnon suojelemisen ja varjelemisen.

Nurmiviljely ja suomalainen ruoantuotanto

Viljelyn ja varjelun ajatus edellyttää siis tasapainoa luonnon, maan ja veden, antimien hyödyntämisen ja luomakunnan varjelemisen välillä. Minulla on vakaa käsitys, että suomalainen maanviljelijä tiedostaa tämän tasapainon erittäin hyvin. Maasta ei voi ottaa liikaa, sillä viime kädessä se pitkällä tähtäimellä vaikuttaa myös viljelijän satoon ja sitä myöten viljelijäperheen toimeentuloon.

Tämän seminaarin aiheena oleva nurmiviljely on mielestäni esimerkki kestävyyteen pyrkivästä viljelyn ja varjelun tasapainosta. Nurmiviljely pitää pellot kasvipeitteisinä, estää eroosiota ja vähentää ravinnehuuhtoutumia vesistöihin ja sitoo hiiltä. Nurmiviljely ei myöskään vaadi kohtuuttomasti maanmuokkausta, lannoitusta ja kasvinsuojelua. Siksipä karjankasvatus, joka perustuu merkittäviltä osiltaan nurmirehuun, on siis varsin ympäristöystävällinen tapa tuottaa lihaa.

Meillä Suomessa on käytössä monella tapaa luonnon ekologiaa huomioivia viljelymenetelmiä. Suomalainen viljelykulttuuri ja ruokaketju on tarkan valvonnan, karttuneen osaamisen ja viljelijöiden korkean ammattietiikan ansiosta maailmanlaajassa katsannossa hyvin kestävää. Näin ei ole välttämättä kaikkialla maailmassa, jossa vaikkapa karjankasvatus perustuu lähes yksinomaan soijarehuun.

Meillä on siis luonnon kestokyvyn säilyttämiseen perustuvat syyt edistää kotimaista ruuantuotantoa verrattuna siihen, että enemmän ruokaa tuotaisiin maista, joissa viljely ei ole yhtä kestävällä pohjalla. Lisäksi tässä maailmantilanteessa, jossa elämme, meidän täytyy kiinnittää yhä enemmän huomiota myös huoltovarmuuteen. Venäjän aggressiivinen hyökkäyssota Ukrainassa ja viljanviljelyn ja kuljetusten häirintä osoittavat, että Suomen on tavoiteltava ruoantuotannossaan mahdollisimman pitkälle omavaraisuutta.

Kirkon kannanottoja maanviljelyyn

Olen edellä kuvannut kristillisen uskon ja erityisesti luterilaisuuden myönteistä asennoitumista maanviljelyä ja viljelijäväestöä kohtaan. Viime vuosina kirkon piiristäkin on kuitenkin kuultu puheenvuoroja, joissa vastuu luonnon pilaamisesta on kaadettu jo muutenkin isojen kuormien alla kamppailevien viljelijöiden niskaan.

Erityisesti maatalouden ympäristöpäästöistä ja lihan tuotannosta on keskusteltu kirkonkin piirissä vilkkaasti. Teema onkin tärkeä ja uskon että vastuullinen suomalainen viljelijäväki haluaa toimia niin, että päästöt ilmaan ja veteen voitaisiin minimoida ja että eläimet voivat hyvin. Olisikin räikeää asioiden vääristelyä verrata suomalaisia pääasiassa perheviljelyyn perustuvia tiloja ympäristövaikutuksiltaan vaikkapa brasilialaiseen teolliseen lihantuotantoon.

Täällä Oulun hiippakunnassa seurakunnat tekevät paljon yhteistyötä tuottajajärjestöjen kanssa ja ovat heidän rinnallaan. Tavatessani viime vuosina viljelijöitä olen huomannut, kuinka merkittävänä kirkon tuki koetaan viljelijöiden ja karjan kasvattajien keskuudessa, jotka päivittäin huolehtivat meidän jokapäiväisen leipämme lähteistä. Viljelijät tekevät tärkeätä työtä, joka ansaitsee myös seurakunnan ja kirkon tuen. Viljelijä elää lähellä luontoa tiedostaen kasvun ja sadon tulevan viime kädessä Luojalta. Siemenet kylvetään maahan toivoen ja rukoilleen, että ne tuottaisivat runsaan sadon.

Suomalainen viljelijä pyrkii toimimaan eettisesti korkeatasoisella tavalla. Tiedän, kuinka paljon tiloilla tehdään päivittäin työtä karjan hyvinvoinnin ja terveyden eteen. On eriskummallista ajatella, että karjantilallinen halusi ehdoin tahdoin pitää eläimiä huonoissa oloissa. Terve ja hyvinvoiva eläin on myös karjatilallisen unelma niin eläinetiikan kuin tuottavuudenkin kannalta.

Myös viljelijän hyvinvoinnilla on yhteys karjan hyvinvointiin. Siellä missä on tarvinnut eläinsuojelun kautta puuttua eläinten kaltoinkohteluun, on usein huomattu yhteys myös karjatilallisen uupumiseen. Kohtuuttoman suuret vaatimukset ja ristiriitaiset odotukset yhdessä sitovan työn ja alhaisen tulotason kanssa ovat omiaan tuottamaan taakkoja viljelijäväestön harteille ja mieleen.

Mielestäni meidän täytyy osoittaa entistä enemmän arvostusta maataloustuottajillemme. Kuten edellä totesin, he joutuvat nykyään kantamaan myös paljon syytöksiä oman työnsä eettisyydestä ihmisiltä, jotka eivät välttämättä tunne ollenkaan ruoantuotannon lainalaisuuksia. Viljelijöillä on työstään kova taloudellinen taakka, joka voi käydä liian suureksi, jos siihen päälle he saavat kuulla syytöksiä luonnon pilaamisesta.

Meidän jokaisen on luonnollisesti syytä tarkastella ruokatottumuksiamme ja syödä monipuolisesti kasviksia ja vihanneksia. Perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa näin on aina ollutkin. Liha on ollut särpimenä tai sattumina keitossa tai makkarana leivän päällä, kokoliha enemmänkin erityisissä juhlahetkissä. Voimme osana monipuolista ruokavaliotamme hyvällä omallatunnolla nauttia kotimaisia maitotuotteita ja lihaa. Jokainen tietenkin tekee näissä asioissa yksilöllisiä ratkaisuja, joita on syytä kunnioittaa.

Maatalousyrittäjien hyvinvoinnin tukeminen

Olin vuosi sitten keväällä mukana keskustelemassa Diakonia-ammattikorkeakoulun, ProAgria Oulun ja ODL:n toteuttamassa Muutos-hankkeessa (Muutoskyvykkyydellä hyvinvointia ja kestävyyttä maaseudun yritystoimintaan). Minulle kävi ilmeiseksi viimeistään tuon hankkeen kautta, kuinka paljon jaksamishaasteita maaseutuyrittäjillä on.

Yksi tärkeä syy jaksamisongelmiin on maataloutta kohdannut vakava kustannuskriisi. Kaikki kustannukset ovat nousseet viime vuosina nopeasti. Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan viljelijälle jäävä tulo on keskimäärin 8,2 euroa / tunti. Jo ennen viime vuosien turbulensseja kuten korona-aikaa ja Venäjän hyökkäyssodan alkua Euroopassa ruoan alkutuotannon kannattavuudessa on ollut haasteita. Tällä hetkellä sukupolvenvaihdokset näyttävät tuottavan haasteita. Moni maatalousyrittäjä pohtii lopettamista. Viljelijöiden jaksaminen on monesti koetuksella. Kun te eri organisaatioiden asiantuntijat työskentelette viljelijöiden parissa, niin toivon, että voitte oman työnne kautta olla tukemassa viljelijäväestön jaksamista.

Johtopäätöksiä

Ovatko siis Raamatun luomiskertomuksessa ihmiselle annetut tehtävät viljellä ja varjella mahdollista yhdistää? Vastaukseni on jyrkkä ”kyllä”. Niiden yhdistäminen vaatii sitä kuuluisaa maalaisjärkeä, olosuhteiden ymmärtämistä ja kokonaiskuvan hahmottamista. Monesti paras luonnon ja sen toiminnan tuntemus on niillä, jotka asuvat ja harjoittavat elinkeinoaan lähellä sitä. Katson, että on täysin mahdollista löytää tasapaino luonnon ekologisen kestävyyden ja maaseutuelinkeinojen taloudellisen kestävyyden välillä.

Lopuksi haluan nostaa vielä erikseen suomalaisen luonnon merkityksen hyvinvointimme lähteenä. Kirkon maaseutulinjauksissa vuodelta 2015 todetaan: ”Yksi maamme tärkeimmistä hyvinvoinnin lähteistä, suomalainen luonto, löytyy maaseudulta. Maa- ja vesialueiden luonnonmukaisen ekosysteemin säilyttäminen sekä ekologisesti kestävän elämäntavan ja kansantalouden harjoittaminen ovat tulevaisuuden kannalta ehdottoman tärkeitä asioita. Luonto tarjoaa sekä aineellista että henkistä ja hengellistä hyvinvointia. Luonnosta saamme ravinnon ruumiillemme sekä mahdollisuuden virkistymiseen, hiljentymiseen ja sisäiseen uudistumiseen.”

Luonto antaa siis sekä leipämme että tarjoaa meille hiljentymisen ja yhteyden kokemisen paikan. Luontoon kätkeytyykin pyhyyttä, jonka uskoakseni me suomalaiset varsin hyvin tunnistamme. Samalla luonto antaa meille antimensa, jotka me kunnioituksella ja kiitoksella otamme vastaan.