"Apua!"

Matt. 8: 5–13
Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.

”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.” Näin kuuluu tunnettu sanonta. Minulla on nyt uhkarohkeana yrityksenä kumota tämä sanonta. Tai ehkä en nyt suorastaan profeetaksi pyri sanan raamatullisessa merkityksessä, mutta Jumalan sanan julistajaksi kylläkin täällä ”tekopitäjässä” Karungissa.

Siitä on jo yli 40 vuotta, kun rippikoululaisena istuin tämän kirkon saarnastuolin lähellä olevassa sivupenkissä jumalanpalveluksissa. Siihen rovasti Paavo Erkheikki oli meille osoittanut paikan. Siinä olimme näet turvallisesti ja kiltisti kirkkoherran valvovien silmien alla koko jumalanpalveluksen ajan.

Siitä puolestaan taitaa olla melko tasan 35 vuotta, kun pidin ensimmäisen saarnan tästä Karungin kirkon saarnastuolista. Olin silloin juuri opinnot aloittanut teologian opiskelija. Kirkkoherra Risto Junttila pyysi minua silloin saarnaamaan.

Silloin muuten jännitti. Mutta ehkä minua ei kuitenkaan jännittänyt aivan niin paljon kuin äitiäni Kerttua. Hän istui täällä kirkonpenkissä. Aapajokisia ja Karungin seurakuntalaisia oli tullut ihan mukavasti kuuntelemaan oman kylän pojan ensimmäistä saarnaa. Äitini jännityksestä kieli se, että hän oli kuulemma vääntänyt nahkahanskoja käsissään niin paljon, että vieressä istuvat perheenjäsenet olivat pelänneet hanskojen jo ratkeavan saumoistaan.

No, siitäkin ensisaarnasta selvittiin Jumalan avulla, sekä minä että äitini. Tänään 35 vuotta myöhemmin kokemus auttaa jo siitä, että jännitys ei aivan pane sukkia pyörimään jaloissa. Aivan erityinen tämänkertainen messun toimittaminen kuitenkin on, kun saan palata konfirmaatiokirkkooni toimittamaan messua äsken vihittynä hiippakunnan piispana.

Jollakin tavalla yksi ympyrä tänään sulkeutuu. Tähän tunteeseen vaikuttaa ajatuksissani myös se, että äitini, joka 35 vuotta sitten jännitti penkissä poikansa saarnaa, siunattiin pari kuukautta sitten tässä kirkossa iankaikkiseen lepoon ja haudattiin kirkkomaahan isäni maallisen majan viereen tuohon kellotapulin kulmalle.

Tämän sunnuntain evankeliumi vie suoraan asioiden ytimeen. Pohtimaan sitä, mistä uskossa on kysymys. Teksti tuo eteemme kaksi erilaista maailmaa, kun Jeesus kohtaa roomalaisen sotilaan, sadanpäällikön, kuten evankeliumi ilmaisee. Jonkinlaisesta komppanianpäälliköstä oli siis kyse.

Kohtaamisen ja keskustelun seurauksena Jeesus asetti tämän roomalaisen sotilaan uskon esikuvaksi. Tämä on sikäli merkittävää, että mies ei ollut todellakaan mikään malliuskovainen tai kunniallinen juutalainen. Israelilaisille hän edusti miehitysvaltion Rooman ankaraa otetta.

Mutta myötätunto tällä karskilla sotilaalla oli. Hän oli lähtenyt kohtaamaan Jeesusta, koska hänen palvelijansa makasi halvaantuneena kovissa tuskissa. Nykyään olisi tietysti selvää, että tällaisessa tilanteessa tilataan ambulanssi alta aikayksikön. Tuon ajan ja kulttuurin olosuhteissa ei kuitenkaan ollut mitenkään synagoogassa kuulutettua, että isäntä huolehtisi näin kovasti palvelusväestään.

Mutta tälle sotilaalle vähäinenkin palvelija oli ihminen. Siksi hän Jeesuksen puheille päästyään lataa ilmoille hätähuutonsa: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Siinä se, diagnoosi kaikessa lyhykäisyydessä.

Mutta eipä jää Jeesuskaan arpomaan pitäisikö tässä nyt toimia vai tuumata. ”Minä tulen ja parannan hänet”, on Jeesuksen suoraviivainen toimintasuunnitelma.

Tämä ei taas sovi komppanianpäällikkömme pirtaan: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”

Sotilas puhuu sydämen kyllyydestä. Hän ei ehkä osaa käyttää juuri oikeita uskonnollisen kielen sanoja, mutta aitoa hänen puheensa on. Hän ilmaisee uskonsa ammattisotilaan käsitteistöllä. Se kuitenkin riittää vakuuttamaan Jeesuksen: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”

Sotilas ei ehkä tiennyt paljon Jeesuksesta, mutta hän tiesi tärkeimmän. Sen, että Jeesus voi auttaa. Hänen uskonsa ei ehkä perustunut suureen tietämykseen juutalaisesta uskonopista. ”Rippikoulun” oppimäärä oli vielä hänellä suorittamatta. Se ei kuitenkaan estänyt häntä turvautumasta hädässään Jeesukseen.

Tämän sotilaan usko on ennen muuta turvautumista ja luottamista. Hän ei vaatinut Jeesusta edes tulemaan ja koskettamaan palvelijaansa, mikä on varsin yleistä niissä raamatunkertomuksissa, joissa Jeesus parantaa sairaita. Tämä mies uskoi, että Jeesus voi parantaa sanomalla vain sanan.

Mitä voimme tästä oppia? Ainakin sen, että Jeesuksen puoleen kääntyessäsi ja apua omaan elämään rukoillessasi ei ole tärkeää, millä sanoilla rukoilet. Ei tarvitse osata muotoilla pyyntöjä oikeaoppisilla hengellisillä sanankäänteillä.

Tärkeintä eivät siis ole sanamuodot, vaan asenne. Kun ihmisellä on hätä, silloin huudetaan apua. Tämä pätee myös rukoukseen. Kun lähetät omien kysymystesi ja kamppailujesi keskeltä rukouksessa pyynnön Jumalalle, voit olla varma, että hän kuulee ja ymmärtää kömpelöstikin muotoillun rukouksen.

Niin hän ymmärsi evankeliumin roomalaisen sotilaan avunpyyntörukouksen. ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani, kertoo evankeliumi.

Sotilaan yksinkertaisesta mutta lujasta uskosta tulee mieleen sanonta maamme vaikeilta vuosilta, kun Karunginkin pojat taistelivat rintamalla, kuka Suomussalmella, kuka Sallassa tai muilla rintamalohkoilla. Heistä kolme minunkin enoa lepää tuossa viereisessä sankarihaudassa. Sodasta hengissä selvinneet miehet ovat sanoneet, että eturintamalla oli hyvin vähän ateisteja.

Kun ollaan suurten kysymysten äärellä, kun on kysymys jopa elämästä ja kuolemasta, silloin ateismi harvoin riittää. Silloin ihminen kääntyy kuin luonnostaan Jumalan puoleen. Se johtuu siitä, että meissä on istutettuna syvälle sydämeen kaipuu Jumalan puoleen. Voimme sen kyllä yrittää vaientaa tai haudata, mutta siellä se on ja pysyy.

Kirkkoisä Augustinus on sanonut tästä jo 400-luvulla: ”Jumala, sinä loit minut itseäsi varten ja sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa.” Augustinus oli nuoruudessaan hyvin levoton ihminen. Etsijä, kuten nykyään voitaisiin sanoa. Hän halusi kokea paljon, nähdä paljon ja elää elämäänsä suurella liekillä. Lopulta hän kohtasi Jumalan ja tajusi, että todellinen lepo löytyy ainoastaan Jumalassa.

Vaikka kysymyksesi ei tänään täällä Karungin kirkossa olisikaan yhtä dramaattinen kuin evankeliumin sadanpäämiehellä tai niillä karunkilaisilla pojilla, jotka taistelivat isänmaan asialla eturintamassa, niin sinulla on kuitenkin oikeus ja mahdollisuus kääntyä Jumalan puoleen. Yksikertainen hiljainen rukous sisimmässä riittää: Herra sinä tiedät kaiken. Jätän itseni ja asiani sinun käsiisi.

Tänäänkin Jeesus kuulee ja auttaa. Hän itse palvelee meitä ehtoollispöydässä ja jakaa anteeksiantamustaan ja armoaan. Älä siis tänään epäröi tulla armon pöytään kohtaamaan Kristusta ja hänen armoaan.