Piispa Jukka Keskitalon saarna ekumeenisessa jumalanpalveluksessa Altassa Norjassa 10.9.2024 / Biskop Jukka Keskitalos predikan under ekumeniska gudstjänsten i Alta i Norge den 10 september 2024

Joh. 17: 20–23

Jeesus sanoi: »Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka teidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

»Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

 

Hyvät pohjoismaiset ystävät,

Meillä on ollut mahdollisuus kokoontua jälleen yhteen näiden Altan kokous- ja seminaaripäivien tiimoilta. Olemme astuneet ulos omasta paikallisesta ja hiippakunnallisesta arjestamme ja tulleet keskustelemaan taas hiippakuntiamme ja kansallisia kirkkojamme laajemmasta yhteydestä. Tarkoitan tätä pohjoiskalotin kirkollista yhteyttä, joka meitä yhdistää, niin organisatorisesti kuin myös jo monin ystävyyden sitein.

Kristillisessä uskossa on vahvasti sisäänkirjoitettuna ajatus universaaliudesta. Kristillinen kirkko katsoo rajojen yli. Kirkot ja seurakunnat voivat kyllä edustaa myös paikallisuutta, kansallisuutta ja isänmaallisuutta, mutta kristillinen sanoma avautuu lopulta myös näiden määritelmien yli. Sen takia meidän on ensiarvoisen tärkeää kristillisten kirkkojen edustajina vaalia myös hiippakunnat ja kansakunnat ylittäviä yhteyksiä. Uskon että tällainen yhteydenpito paitsi rikastaa elämäämme, myös muistuttaa meitä siitä, että kristillinen kirkko on lukemattomien kansojen kirkko. Se on pyhä Jumalan kansan yhteys, kaikkien pyhien yhteys, niin kuin apostolisessa uskontunnustuksessakin tunnustamme (”minä uskon — pyhäin yhteyden”).

Tämä kuulemamme evankeliumiteksti Johanneksen evankeliumin 17. luvusta palauttaa meidät tämän yhteyden ytimeen. Kuulemassamme katkelmassa Jeesus itse rukoilee seuraajilleen yhteyttä ja ykseyttä. Jeesuksen rukous muodostaa Johanneksen evankeliumin dramaattisen loppupuheen. Tätä Johanneksen evankeliumin kohtaahan kutsutaan Jeesuksen jäähyväisrukoukseksi. Jeesus lausuu sen ennen kuin hänet vangitaan, tuomitaan ristille ja ennen kuin hän tehtävästään tietoisena antaa henkensä.

Jeesuksen rukous on missionaarinen puheenvuoro kristilliselle seurakunnalle. Puheen keskeiseksi viestiksi nousee tuo mainittu ykseys. ”Että he kaikki olisivat yhtä…” (Joh. 17: 21) Tuolla pyynnöllä Isälle on oikeastaan kaksi merkitystä. Ykseys on päämäärä jo itsessään, se on päämäärä jo sinänsä. Jeesuksen oma tahto on, että hänen seuraajansa ovat yhtä, liitettyinä toinen toisiinsa.

Ykseydellä on kuitenkin myös toinen merkitys. Toinen merkitys on olla yhtä mission takia. ”Jotta maailma uskoisi…” (Joh. 17: 21) Jotta maailma näkisi kristillisen yhteyden ja uskoisi. Jotta maailma näkisi, että kristityillä on jokin aarre, joka saa heidät elämään sovinnossa toistensa kanssa. Jotta maailma tuntisi, että kristityt jakavat jotakin itseään paljon suurempaa. Nimittäin sanoman Jeesuksesta Kristuksesta, maailman vapahtajasta, joka opettaa ja avaa meille tien Isän Jumalan luokse. Jumalan tuntemisen tunnusmerkiksi Jeesus nimeää yhteyden lisäksi rakkauden. Jeesus vertaa tuota rakkautta samaan rakkauteen, jota Isä on Pojalle osoittanut jumalallisessa Kolmiyhteydessä.

Rakkaus ja ykseys. Suuria sanoja toden totta. Mutta mitäpä nuo rakkaus ja ykseys voisivat ihan konkreettisesti tarkoittaa, nyt vaikkapa meidän pohjoispohjoismaisen kirkollisen yhteytemme kannalta? Mitä rakkaus ja ykseys ovat merkinneet Barentsin kirkkojen neuvostossa (SKKB)? Ja mitä ne voivat tässä tilanteessa merkitä hiippakuntiemme välisessä vuorovaikutuksessa, kun olemme nyt uuden kynnyksellä? Kun rakennamme nyt Pohjoiskalotin kirkollista verkostoa.

NKN on nyt se yhteenliittymä, jonka puitteissa vaalimme keskinäistä ykseyttämme sekä diakonista lähimmäisenrakkauttamme rajojen yli. NKN on paikka toteuttaa kristillistä veljeyttä ja sisaruutta sekä rakentaa arkista yhteyttä. Tämä tehtävä antaa paljon. Olen kokenut pohjoisen yhteytemme ja yhteistyömme alusta lähtien hyvin rikastavana. Jaamme tietysti erityisesti ihmisinä toistemme todellisuutta. Mutta voimme oppia myös toistemme organisaatioilta. Voimme jakaa muodikkaan sanonnan mukaan parhaita käytäntöjä, best practises, toimiessamme keskenämme.

Kuitenkin meidän ykseytemme on syvimmässä mielessä erityisesti ykseyttä Kristuksessa, koska olemme kaikki hänen seuraajiaan ja opetuslapsiaan. Kristus on kutsunut meidät yhteyteen itsensä kanssa. Mutta samalla hän on sitonut meidät yhteyteen toinen toistemme kanssa. Tämä voidaan ymmärtää myös positiivisessa mielessä kohtalonyhteytenä, joka sitoo meidät toinen toisiimme. Näin ollen olla Kristuksessa (kr. ἐν Χριστῷ) tarkoittaa yhdessä olemista toisten kristittyjen kanssa.

Jeesus rukoilee siis kuulemassamme tekstissä, että hänen seuraajansa olisivat yhtä. Ykseys saa vielä erityisen esikuvan. Jeesus rukoilee seuraajilleen samanlaista ykseyttä, joka vaikuttaa Kolminaisuudessa itsessään, yhteydessä Pojan ja Isän välillä. Sekä Isän ja Pojan yhteydessä Pyhän Hengen kanssa.

Kolminaisuuden keskinäisiä suhteita kuvataan kristillisessä perinteessä rakkauden ja luovuuden dynamiikkana. Tuon dynamiikan seurauksena Jumala luo koko maailman, kaikki olennot ja kaikki maailmassa vaikuttavat ilmiöt. Jumala luo kaikki olennot ja erityisesti vielä ihmisen olemaan yhteydessä itseensä, samaan tapaan kuin Kolminaisuus on jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Näin meidän kokemamme yhteys on sukua sille, mitä Kolminainen Jumala myös kokee itsessään. Luominen suuntautuu myös edelleen kohti tulevaisuutta. Luominen ei ole vielä päättynyt vaan luominen jatkuu yhä. Meillä on yhä tehtävä. Meidän tehtävämme on jatkaa yhä Jumalan hyvää luomistyötä. Se tapahtuu yhteytemme Kristukseen ja yhteytemme toinen toisiimme kautta.

 

***

Joh. 17: 20–23

Jesus sade: »Men inte bara för dem ber jag utan också för alla som genom deras ord tror på mig. Jag ber att de alla skall bli ett och att liksom du, fader, är i mig och jag i dig, också de skall vara i oss. Då skall världen tro på att du har sänt mig.

»Den härlighet som du har gett mig har jag gett dem för att de skall bli ett och för att liksom vi är ett, jag i dem och du i mig, de skall fullkomnas och bli ett. Då skall världen förstå att du har sänt mig och älskat dem så som du har älskat mig.

 

Kära nordiska vänner,

Vi har åter fått möjligheten att samlas till mötes- och seminariedagar i Alta. Vi har för en stund lämnat vår egen lokala stiftsvardag och kommit för att diskutera ett större sammanhang än våra stift och nationella kyrkor. Jag syftar på den kyrkliga gemenskap som förenar oss här i nordkalotten, såväl organisatoriskt som via många tidigare knutna vänskapsband.

Tanken om universalitet ligger djupt rotad i den kristna tron. Den kristna kyrkan är gränsöverskridande. Kyrkor och församlingar kan visserligen också representera lokal anknytning, nationalitetstillhörighet och fosterländskhet, men det kristna budskapet höjer sig över även sådana definitioner. Därför är det av största vikt för oss som företrädare för kristna kyrkor att också värna gemenskaper som sträcker sig över stifts- och nationsgränser. Jag tror att sådana kontakter inte bara berikar våra liv, utan också påminner oss om att den kristna kyrkan är en kyrka för otaliga nationer. Det är Guds folks heliga gemenskap, de heligas samfund, så som vi bekänner i den apostoliska trosbekännelsen (”vi tror — de heligas samfund”).

Evangelietexten vi nyss hörde, från det 17:e kapitlet i Johannesevangeliet, för oss tillbaka till kärnan i detta samfund. I avsnittet vi hörde ber Jesus själv om gemenskap och enhet för sina efterföljare. Jesu bön utgör de dramatiska slutorden i Johannesevangeliet. Det här stället i Johannesevangeliet kallas ju också Jesu avskedsbön. Jesus ber bönen innan han fängslas, döms till korsfästelse och, medveten om sin uppgift, ger sitt liv.

Jesu bön är ett missionstal till den kristna församlingen. Den tidigare nämnda enheten blir det centrala budskapet i talet. ”Att de alla skall bli ett…” (Joh. 17: 21) Den här bönen till Fadern har egentligen två betydelser. Enhet är ett mål redan som sådant, det är ett mål i sig. Jesu egen vilja är att hans efterföljare ska bli ett, förenade med varandra.

Men enhet har också en annan betydelse. Den andra betydelsen är att enas på grund av missionsuppdraget. ”Då skall världen tro på….” (Joh. 17:21) Då ska världen se den kristna gemenskapen och tro. Då ska världen se att de kristna besitter en skatt som gör att de lever i sämja med varandra. Då ska världen känna att de kristna delar något som är mycket större än dem själva. Nämligen budskapet om Jesus Kristus, världens frälsare, som undervisar och öppnar vägen till Gud Fader för oss. Jesus nämner även kärlek som en central egenskap hos Gud. Jesus jämför den kärleken med samma kärlek som Fadern har visat Sonen i den gudomliga Treenigheten.

Kärlek och enhet. Sannerligen stora ord. Men vad skulle den kärleken och enheten kunna betyda rent konkret, till exempel nu för vår nord-nordiska kyrkliga gemenskap? Vad har kärlek och enhet betytt för Samarbetsrådet för kristna kyrkor i Barentsregionen (SKKB)? Och vad kan kärlek och enhet betyda för samarbetet mellan våra stift i det här läget när vi står på tröskeln till något nytt? När vi nu skapar ett kyrkligt nätverk i nordkalotten.

Nordkalottens kyrkliga nätverk (NKN) är nu det forum där vi på ett gränsöverskridande sätt värnar såväl enheten mellan oss som vår diakonala kärlek till nästan. NKN är en plats där vi kan förverkliga kristet broderskap och systerskap och bygga en vardaglig gemenskap och den uppgiften är mycket givande. Jag upplevde redan från början vår nordliga gemenskap och vårt samarbete som väldigt berikande. Vi delar naturligtvis varandras verklighet, i synnerhet som människor. Men vi kan också lära oss av varandras organisationer. Vi kan dela med oss av bästa praxis, best practises, för att uttrycka det modernt.

I djupaste mening är vår enhet ändå i synnerhet enheten i Kristus, eftersom vi alla är hans efterföljare och lärjungar. Kristus har kallat oss till gemenskap med honom själv. Men samtidigt har han knutit oss till en gemenskap med varandra. Det kan man också i positiv bemärkelse uppfatta som en ödesgemenskap som förenar oss. Att vara i Kristus (kr. ἐν Χριστῷ) betyder således att vara tillsammans med andra kristna.

I texten vi hörde i början ber alltså Jesus att hans efterföljare ska vara ett. Enhet får ytterligare en speciell förebild. Jesus ber om likadan enhet för sina efterföljare som finns i själva Treenigheten, i gemenskapen mellan Sonen och Fadern. Samt i Faderns och Sonens relation med den Helige Ande.

Treenighetens inbördes relationer beskrivs i den kristna traditionen besitta en dynamik bestående av kärlek och kreativitet. Som ett resultat av dynamiken skapade Gud hela världen, alla dess varelser och alla företeelser i världen. Gud skapade alla varelser, och människan i synnerhet, för gemenskap med honom själv, på samma sätt som det pågår ett ständigt ömsesidigt samspel i Treenigheten.

Den gemenskap som vi känner, liknar på så sätt den gemenskap som den Treenige Guden även upplever i sig själv. Skapelsen är också fortfarande inriktad på framtiden. Skapelsen är inte klar utan fortgår ständigt. Vi har fortsättningsvis en uppgift att utföra. Vår uppgift är att alltjämt fortsätta Guds goda skapelseverk. Det sker genom vår gemenskap i Kristus och med varandra.