Rakastatko sinä minua?

Hyvät Suviseuravieraat, Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret.

Suviseurojen pyhiinvaellusseurue on pysähtynyt tänä kesäisenä viikonloppuna Pudasjärvelle. Paikallisena piispana minulla on ilo toivottaa Suviseuravieraat kaikkialta maastamme ja ulkomailta tervetulleeksi Oulun hiippakuntaan, jota me kutsumme sen laajuuden vuoksi Puolen Suomen hiippakunnaksi.

Suviseuroja vietetään Pudasjärvellä nyt neljättä kertaa. Edelliset kerrat ovat olleet 1972, 1998 ja 2013. Kokemusta järjestelyistä Pudasjärvellä siis on. Tänne on tarkoitus palata taas vuonna 2027, koska juhlaorganisaatio on tehnyt linjauksen järjestää Suviseurat jatkossa lentokentillä, tällä tietoa vuorotellen Lopen Räyskälässä, Kauhavalla ja täällä Pudasjärvellä.

Toistaiseksi viimeiset niin kutsutut peltoseurat järjestettiin vuonna 2019 Muhoksella, ja sain itsekin olla silloin mukana. Kun kysyin hyvältä ystävältäni, joka on ollut usein keskeisissä vastuutehtävissä Suviseurojen järjestelyissä, että eikö se olisi niin romanttista, jos Suviseurat edelleen järjestettäisiin peltoseuroina. Tähän ystäväni totesi hymyssä suin, että kuule Jukka-piispa, siitä on romantiikka kaukana, kun asuntovaunu on uponnut akseliaan myöten saveen. Hyvä on, ymmärrän kyllä realiteetit. Ymmärrän, että tällainen väkimäärältään Porin kokoinen Suviseurakaupunki on helpompi rakentaa kovalle maalle pehmeän savipellon sijasta.

Lämmin kiitos kaikille Pudasjärven Suviseurojen järjestelyihin osallistuneille rauhanyhdistyksille ja niille tuhansille talkoolaisille, jotka viikonlopun aikana huolehtivat aineellisista ja hengellisistä tarpeistamme, turvallisuudesta ja viihtyvyydestä.

*

Näiden Suviseurojen tunnuksena ovat sanat Johanneksen evankeliumin 21. luvusta: Olenko minä sinulle rakas? (Joh. 21:17) Sanat ovat hyvin puhuttelevasta Raamatun kertomuksesta, jossa ylösnoussut Jeesus kohtaa opetuslapset Genesaretinjärven rannalla.

Ennen tätä kohtaamista evankeliumi kertoo Jeesuksen kuolemasta ja hautaamisesta. Opetuslasten suruun sekoittui ehkä ripaus häpeääkin. Oliko kaikki ollut sittenkin vain unenomaista harhaa? Vaikka opetuslapsille oli tuotu viestiä siitä, että Jeesuksen hauta oli löydetty tyhjänä, olivat he yhä edelleen hämmennyksen vallassa. Onko puhe siitä, että Jeesus elää vain toiveajattelua, miettivät opetuslapset, epäilevä Tuomas etunenässä?

Opetuslapset olivat palanneet verkkojensa pariin Genesaretinjärvelle, kalastajia kun olivat. Hämmennyksen keskellä tuttu työ toi lohtua ja turvaa. Aamun koittaessa rannalla odottaa mies, jota he eivät ensin tunnista. Sitten lämpö palaa vähitellen koko yön kalastaneiden miesten kylmettyneisiin lihaksiin ja viluiseen sieluun. Se on Herra, kuiskailevat he toisilleen.

Ylösnoussut Jeesus ruokkii ensin nälkäiset kalastajat ja menee sitten Pietarin kanssa suoraan asiaan: Rakastatko sinä minua. Jeesus toistaa kysymyksen vielä toisen kerran. Mutta kun Jeesus kysyy samaa asiaa kolmannen kerran, tulee Pietari surulliseksi. Tällä kolmannella kerralla Jeesus kysyy juuri niillä sanoilla, jotka ovat näiden juhlien tunnuksessa: Olenko minä sinulle rakas.  Siihen Pietari vastaa melkein jo parahtamalla: Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.

Ei epäilystäkään, etteikö Pietari tuossa hetkessä muista erästä toista kolmiosaista kysymystä. Sen olivat esittäneet ihmiset hiilivalkealla Jeesuksen vangitsemisen jälkeen: ”Sinäkin olit tuon galilealaisen Jeesuksen seurassa”. Silloin Pietari ei ollut vastannut myöntävästi, vaan jyrkästi kieltäen: ”Minä en tunne sitä miestä”. Kukko oli laulanut kolmesti, ja Pietari oli haudannut kasvot käsiinsä. Hän tiesi kolmesti kieltäneensä Mestarinsa. (Matt. 26:69-75)

Jeesus ei tuomitse Pietaria Genesaretinjärven rannalla, vaan häntä rakastavasti silmiin katsoen kysyy: Olenko minä sinulle rakas. Pietari vastaa kolmesti: Sinä tiedät, että olet minulle rakas. Kolme kertaa Pietari oli kieltänyt tuntevansa Jeesuksen ja nyt hän kolme kertaa vakuuttaa rakastavansa Jeesusta.

Tuo rakastava ja anteeksiantoa täynnä oleva kohtaaminen Jeesuksen ja Pietarin välillä tapahtui kauan sitten tuhansien kilometrien päässä. Mutta kirkon yhteisen uskon mukaan Genesaretinjärven rannalla kysymykset esittänyt ylösnoussut Jeesus on tässä hetkessä, Pudasjärven Suviseuroissa, vaikuttava ja läsnä oleva Kristus.

Ylösnoussut Jeesus tekee tuon Pietarille kauan sitten esittämänsä kysymyksen tänään meille: Olenko minä sinulle rakas? Jeesus ei kysy sitä meiltä joukkona. Hän kysyy sen sinulta ja minulta henkilökohtaisesti: Olenko minä sinulle rakas? Jeesus ei kysy tuota kysymystä meiltä ikään kuin tenttikysymyksenä, vaan kasvot täynnä rakkautta. Vaikka olisimmekin Pietarin tavoin kolme tai vaikka kolmekymmentä kertaa kieltäneet tuntevamme Mestaria, niin nyt on turvallista vastata tähän rakkautta täynnä olevaan kysymykseen: Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.

*

Edellä kuvaamani Jeesuksen kysymys ja siihen annettava vastaus liittyvät ennen muuta henkilökohtaiseen Jumala-suhteeseen. Entäpä sitten tuon kysymyksen yhteisöllinen merkitys? Vanhoillislestadiolainen kristillisyys on useimmille teistä kuulijoista se läheisin hengellinen koti. Herätysliikkeetkin kuitenkin toimivat luterilaisen kansankirkkomme sisällä ja sen siipien suojassa.

Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa herätysliikkeet ovat pysyneet kirkkomme sisällä sitä omilla hengellisillä painotuksillaan rikasten ja joskus kriittisesti haastaenkin. Polarisoituneessa kirkollisessa keskustelussa emme aina ehkä edes tajua, kuinka arvokas asia tämä. Olisi menetys, jos herätysliikkeet syystä tai toisesta ajautuisivat etäämmälle rakkaasta kansankirkostamme. Toisaalta se olisi suunnaton tappio myös herätysliikkeille, sillä onhan kuitenkin kysymys yhteisestä kansankirkostamme, jota isämme ja äitimme monissa sukupolvissa ovat rakentaneet ja vaalineet. Olenkin aina arvostanut tässä herätysliikkeessä vahvaa sitoutumista kirkon jäsenyyteen ja vastuun kantamista kirkon asioista eri tasoilla.

Jeesuksen seuraajien yhteisö ei ole koskaan ollut tässä maailmassa virheetön tai jännitteetön. Luterilainen kansankirkkommekaan ei suinkaan ole kaikkine sisäisine ristiriitoineen täydellinen. Päinvastoin sen silmät ovat paljon elämää nähneet ja kokeneet kuten vanhalla äidillä. Sen selkä on kumarassa ja kämmenet uurteiset kuten ikänsä raskasta fyysistä työtä tehneellä isällä. Sellaisena tämä rakas kansankirkkomme on kuitenkin meidän yhteinen kirkkomme. Ja kukapa nyt vanhan äitinsä tai isänsä hylkäisi heidän epätäydellisyytensä vuoksi.

Haluaisinkin siis soveltaa näiden juhlien tunnusta ”olenko minä sinulle rakas” tähän tuttuakin tutumpaan kansankirkkoomme – toki tietäen, ettei Jeesus kysymyksellään siihen viitannut. Meidän on jokaisen hyvä kysyä itseltämme ”onko luterilainen kansankirkko minulle rakas”, kaikista puutteista ja ristiriidoistakin huolimatta. Välitänkö ja rakastanko kansankirkkoamme niin paljon, että esimerkiksi muistan sen työntekijöitä ja luottamushenkilöitä esirukouksissani? Välitänkö ja rakastanko kotiseurakuntaani niin paljon, että menen sen jumalanpalveluksiin ja muihin toimintoihin, vai onko paikkani kirkon penkissä tyhjänä? Haluan kuitenkin vakuuttaa, että tälle kansankirkolle ja kotiseurakunnallesi sinä olet arvokas ja rakas.

*

Olen puhunut ”olenko minä sinulle rakas” kysymyksestä yksilön Jumala-suhteen ja hänen kirkkosuhteensa kannalta. Viimeaikaista yhteiskunnallista kehitystä seurattuani sydämelleni nousi vielä tuon kysymyksen kolmas ulottuvuus, joka nostaa keskiöön lähimmäisen. Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus opettaa, kuinka viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään, mitä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä vähimmille veljillemme ja sisarillemme, nälkäisille ja janoisille, kodittomille ja alastomille, sairaille ja vankilassa oleville. Jeesuksen opetuksen mukaan se, mitä teemme tai jätämme tekemättä heille me teemme tai jätämme tekemättä Jeesukselle, koska hän samaistuu näihin syrjään työnnettyihin, unohdettuihin ja hyljeksittyihin.

Kun päästämme ihmiset ja arjen asiat suojauksemme läpi ihollemme, saatamme yllättäen kohdata saman kysymyksen, jonka Jeesus esitti Pietarille Genesaretinjärven rannalla: Rakastatko sinä minua? Ylösnoussut Kristus voi yllättää sinut kysymällä sodan keskelle jääneen gazalaisen lapsen tuijottavissa silmissä ”rakastatko sinä minua”. Tai Kristus saattaa kysyä sinulta – ja yhteiskuntamme päättäjiltä – 200 kilometrin päähän lähiomaisistaan vieraaseen hoivalaitokseen kuskatun sängyssä makaavan vanhuksen silmissä ”rakastatko sinä minua”. Tai Kristus saattaa kysyä sinulta kauppakeskuksen käytävällä selkään puukotetun 12-vuotiaan lapsen silmissä ”olenko minä sinulle rakas”.

Mitä vastaamme? Vastaammeko hiilivalkealla kyyhöttävän pelokkaan Pietarin tavoin ”minä en tunne sitä miestä”. Vai vastaammeko tehtävään suostuvan ja Jumalaan luottavan Pietarin tavoin ”Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas.”

*

Pudasjärven Suviseurojen tunnus ”olenko minä sinulle rakas?” tulee meitä kohti monella tavalla: Ensinnäkin henkilökohtaisen Jumala-suhteen kysymyksenä. Toiseksi suhtautumisena kansankirkkomme ja kotiseurakuntaan. Kolmanneksi suhtautumisena kärsiviin lähimmäisiimme.

Hyvä suviseuravieras, teit hyvin, kun tulit juhlille; ja olet tullut kenties jo usein, vuosi toisensa jälkeen. Eihän tänne olisi pakko lähteä. Silti tänne tehdään matka; tullaan puisille penkeille kuulemaan Sanaa, tapaamaan ystäviä, majoittumaan asuntovaunuun tai telttaan, satoi tai paistoi. Jeesuksen kysymys ”olenko minä sinulle rakas” saa astumaan autoon tai nousemaan junaan, pukemaan ylle ulkoiluun sopivan juhlakuosin. Sielun reppuun pakataan muitakin odotuksia kuin kohdata ystäviä ja tutustua uusiin. Tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän: Jumalan takia tänne tullaan. Kristusta kohtaamaan.

(Kuva: Suviseurojen kuvapalvelu)