Näköaloja hiippakunnan tulevaisuuteen

Hyvä juhlaväki sekä täällä kirkossa että Virtuaalikirkon kanavalla. Veljet ja sisaret. Puheenvuoroni aihe on ”Näköaloja hiippakunnan tulevaisuuteen”. Hiippakunnan tulevaisuuden näköaloja pohdittaessa, on syytä lähteä liikkeelle niistä ajatuksista, joiden saattelemana maamme kolmas hiippakunta vuonna 1850 perustettiin.

Hiippakuntaan asetetut toiveet tulevat hyvin esiin tsaari Nikolai I:n Pietarissa maaliskuun 6. päivänä 1850 antamassa Pohjoisen hiippakunnan perustamisjulistuksessa:

”ME NIKOLAI I, Jumalan Armosta, Keisari ja Itsevaltias yli kaiken Venäjänmaan, Suomen Isoruhtina et cetera, et cetera, et cetera. Teemme tiettäväksi: että koska ME, nähden Suomen molemmat nykyiset hiippakunnat liian suuriksi, olemme löytäneet tarpeen vaativan niiden vähentämistä ja kolmannen hiippakunnan laitantoa, jotta Armolliset aikeemme kansan edustumisesta jumalisuuden opissa, totisessa valistuksessa ja hyvissä tavoissa, sekä myös nuorison ylöskasvatuksesta taitoon ja kunnollisuuteen, saattakoot vireästi edesauttaa; sentähden olemme ME, kultuamme asiasta Suomeen asetetun Senaattimme alamaisen lauseen ja osotuksen, tahtoneet Armossa säätää, niin kuin seuraa: Uusi eli kolmas hiippakunta joka Kuopion hiippakunnaksi nimitetään ja jonka hallitus sioitetaan Kuopion kaupunkiin, pitää tehtämän Oulun ja Kajaanan ja Kuopion lääneistä, jotka ovat pohjoisimmat osat molemmista entisistä, muutoin muuttumattomiksi jätettävistä, hiippakunnista.”

Kansan edustuminen jumalisuuden opissa, totisessa valistuksessa ja hyvissä tavoissa oli toive hiippakuntaa perustettaessa. Toinen oli nuorison ylöskasvatus taitoon ja kunnollisuuteen. Vaikka nämä tavoitteet on ilmaistu kieltämättä hieman vanhahtavasti, niin eivät huonoja tavoitteita ole hiippakunnan tulevaisuuttakaan ajateltaessa.

Jumalisuuden opissa edustuminen ilmaistaisiin hiippakunnan nykyisessä strategiassa varmaankin niin, että ihmiset rohkaistuisivat uskomaan Jumalaan ja osoittavan toisilleen lähimmäisen rakkautta ja pitämään huolta luomakunnasta. Nuorison ylöskasvatus ilmaistaisiin nykyään varmaan niin, että hiippakunta tukee seurakuntia lapsi- ja nuorisotyössä ja rippikoulutyössä, jotta kristillinen usko ja sen mukaiset arvot olisivat myös tulevaisuudessa mahdollisimman monen nuoren elämän rakennuspuina.

Eivät nuo Nikolai I:n ajatukset siis sinänsä vanhentuneita ole. Ehkäpä luemme niitä tarkemminkin, kuin Oulun hiippakunta miettii uutta strategiaa ensi vuoden alussa.

Joka tapauksessa näitä Nikolai-tsaarin ajatuksia Pohjoinen hiippakunta on pyrkinyt saattamaan käytäntöön 170-vuotisen historiansa aikana. Vuonna 1850 perustetun hiippakunnan ensimmäisen piispanvaalin, jossa muuten sivumennen sanoen kansalliskirjailijamme J.L. Runeberg jäi neljänneksi, ja muiden hallinnollisten valmistelujen jälkeen uusi hiippakunta pääsi käytännössä aloittamaan toimintansa seuraavana vuonna 1851.

Tuo mainittu Venäjän tsaari Nikolai I:n saatteli uutta hiippakuntaa muutoinkin matkaan kuin antamalla perustamisjulistuksen. Kaulassani oleva piispanristi on nimittäin tsaari Nikolai I:n hiippakuntamme ensimmäiselle piispalle, Robert Valentin Frosterukselle, lahjoittama. Sitä ovat minun lisäkseni kantaneet kaulassaan kaikki 12 edeltäjääni, mikä seikka omalla tavallaan nivoo hiippakuntamme nykypäivän sen aivan ensimmäisiin hetkiin. Kerrotaan, että keisarin tahdosta tästä rististä tehtiin painavampi kuin muut tuolloiset Suomen kirkon piispanristit, jotka olivat Ruotsin kuninkaan lahjoittamia.

Vuonna 1900 tapahtuneesta piispanistuimen siirrosta Ouluun on konkreettisena muistumana tsaari Nikolai II Oulun pisipalle lahjoittama keisarinkaapu, jota Oulun piispat käyttävät täällä tuomiokirkossa. Se on nähtävissä tässä juhlassa kirkon kuorissa. Keisarinkaavun kanssa dialogia käy taiteilija Moosa Myllykankaan minulle suunnittelema kaapu, jonka lähtökohtana on ollut vesi, elämän lähde, kertoen hiippakunnan alueen monista joista ja järvistä. Siihen kuuluu myös koru, Tornion jaloteräksestä ja poronsarvesta valmistettu Kristuksen orjantappurakruunu, joka materiaaleiltaan muistuttaa syntymäseudustani Tornionlaakossa.

Ajatellessamme hiippakuntamme tulevaisuutta saamme osviittaa myös siitä tavasta, jolla hiippakuntamme on ollut vaikeina aikoina jäsentensä rinnalla ilossa ja surussa. Tästä oli kysymys silloinkin, kun piispa Vallinmaa lähti sodan keskellä 1943 tarkastusmatkalle Inariin, ja sai surmansa Laanilan kylässä lähellä Saariselkää venäläisten desanttien hyökkäyksessä.

Hiippakuntalaisten rinnalla olemisesta vaikeina aikoina oli kysymys silloinkin, kun välittömästi sodan jälkeen poltetun Lapin kirkkoja rakennettiin uudelleen ja köyhille rajaseuduille jaettiin kirkon rajaseututyön kautta ruoka- ja vaatepaketteja. Ajattelen, että tulevaisuudessakin Oulun hiippakunnan ja sen seurakuntien on hyvä tulla tunnetuksi vahvasta diakoniatyöstä, jossa ollaan ihmisten rinnalla, olivat he sitten koronan vuoksi konkurssin tehneitä yrittäjiä tai lomautettuja työntekijöitä tai yksin kodeissaan olevia vanhuksia.

Sodan jälkeisen hiippakunnan jälleenrakennuksen ajoilta on muistumana Oulun piispan sauva, joka lahjoitettiin piispa Väinö Malmivaaralle vuonna 1948. Pohjolan Poikakodissa Muhoksella valmistetun sauvan varsi on Inarin Koivua ja siinä ovat kolmen hiippakunnan alueen maakunnan Pohjois-Pohjanmaan, Lapin ja Keski-Pohjanmaan tunnukset.

Historia siis muodostaa perustan ja pohjan myös tulevaisuudelle. Emme voi tietää minne olemme menossa, ellemme tiedä mistä olemme tulossa.

Oulun hiippakunnan tulevaisuus nivoutuu kiinteästi alueen ihmisten tulevaisuuteen. Hiippakuntana jaamme samat haasteet, kuin kunnat ja maakunnat. Mitkä ovat ne hyvän elämän ainekset, joiden varassa täällä pohjoisessa tulevaisuudessa eletään, ja minkä vuoksi myös nuoret sitoutuvat opiskelemaan ja tekemään työtä kotiseudullaan. Oulun hiippakunta haluaa tulevaisuudessakin olla läsnä seurakuntien ja niiden jäsenten arjessa ja kulkea ihmisten rinnalla. Niissä kohtaamisissa myös kirkko saa inhimilliset kasvot ihmistensä kautta.

Totesin tämän päivän Kalevassa julkaistussa haastattelussa, että evankeliumi on muuttumaton, mutta maailma on muuttunut. Sen myötä Oulun hiippakunnankin keskeinen tulevaisuuden kysymys on se, miten tulkita ja sanoittaa evankeliumin pysyvää sanomaa Jumalan armosta ja syntien anteeksiantamuksesta niin, että se löytää kosketuspinnan ihmisten sydämissä.

Kalevan haastattelu päättyy tähän toteamukseeni: ”Ei ole parempaa sanaa kuin armo. Sinä on Oulun hiippakunnan tulevaisuuden strategia.” Tämän tulevaisuuden strategian toteuttamisessa haluan omalla vahtivuorollani olla tuomiokapitulin työtoverien kanssa seurakuntia tukemassa.

Uskon, että tulevaisuudessakin Oulun hiippakunta on herätysliikkeiden hiippakunta. Näen niillä olevan paljon annettavaa hiippakunnallemme myös tulevaisuudessa. Paljon riippuu kuitenkin myös niiden kyvystä reagoida ajan haasteisiin ja käydä läpi myös omaan historiaansa sisältyviä kipupisteitä. Siihen herätysliikkeitämme rohkaisen.

Kirkkoon sitoutuminen on Pohjoisessa hiippakunnassa edelleen huomattavan korkealla tasolla, kun sitä verrataan eteläisen Suomen alueisiin. Meillä on useita seurakuntia, joihin kuuluu 90 % tai jopa enemmän kunnan asukkaista. Näitä ovat useat Keski-Pohjanmaan ja Kokkolan rovastikunnan seurakunnat.

Niinpä ajattelenkin, että jo puhtaasti suhteellisen jäsenosuuden perusteella Oulun hiippakunnan painoarvo ja merkitys koko Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa voi tulevaisuudessa jopa nousta, kun jäsenmäärä on etelässä ollut voimakkaammassa laskussa.

Tämän vuoksi en ole koskaan pitänyt oikeaan osuneena sitä iskulausetta, että kirkon tulevaisuus ratkaistaan Kehä III:n sisäpuolella. Se ratkaistaan toki sielläkin, mutta aivan yhtä hyvin sitä ratkaistaan Oulun, Kokkolan ja Rovaniemen kaduilla tai Kemin, Tornion ja Raahen tehdassaleissa ahertavien ihmisten elämänpiirissä. Kirkon tulevaisuutta rakennetaan Perhon pelloilla ja Limingan lakeuksilla, Koillismaan ja Lapin tuntureilla ja kylissä aina Käsivarren Lappia ja Tenon rantamaisemia myöten.

Nikolai I:n ajatukset voivat siis uudelleen sanoitettuina ja nykypäivään siirrettyinä palvella hiippakuntaa myös nyt kun se katselee kohti seuraavia vuosia ja vuosikymmeniä. Edelleen on tärkeää kansan edustuminen jumalisuuden opissa, totisessa valistuksessa ja hyvissä tavoissa sekä nuorison ylöskasvatus