Että kukaan ei jäisi yksin

Hyvät sanankuulijat, Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret. Vierailin kolmisen viikkoa sitten Siikatörmällä, SRK:n leirikeskuksessa tutustumassa tämän herätysliikkeen rippikoulutyöhön. Kaartaessamme hiippakuntasihteeri, pastori Saija Kronqvistin kanssa leikeskuksen pihaan, huomasin, että meitä jo odotettiin pääovella. Tästä ensihetkestä lähtien aina vierailumme päättymiseen asti koin olevani tervetullut. Sain kokea vieraanvaraisuutta sekä hengellisessä, henkisessä että aineellisessa mielessä; jopa siinä määrin, että paluumatkalla totesin työtoverilleni, että laihdutuskuurin aloitusta joutui taas siirtämään yhdellä päivällä eteenpäin.

Kaikkein mieleenpainuvinta oli kuitenkin noin sadan rippikoululaisen kohtaaminen. Tunnelma oli odottava, mutta välitön. Esittelyjen ja pitämäni pienen kristinopin opetustuokion jälkeen jouduin rippikoululaisten tenttiin. Minulta haluttiin tietää miten minusta tuli piispa, millainen on piispan tyypillinen työpäivä ja paljonko piispa tienaa. Yritin parhaani mukaan vastata tiukkoihin kysymyksiin.

Minulle esitettyjen kysymysten jälkeen sain vuorostani esittää kysymyksiä rippikoululaisille. Kysyin muiden muassa sitä, kuinka moni ei ollut tuntenut ketään toista leiriläistä leirille tullessaan. Pienen empimisen jälkeen vajaa kymmenkunta sadasta nosti kätensä ylös. Totesin heille, että olette rohkeita, kun siitä huolimatta, ettei ollut vanhoja tuttuja tukena ja turvana tulitte näin isoon rippikouluporukkaan. Rohkaisin kaikkia muita ystävystymään heidän kanssaan, ja huomasin, että niin oli jo tapahtunutkin.

Jälkeenpäin tuota kokemaani vieraanvaraisuutta ja noita kätensä ylös nostaneita rippikoululaisia miettiessäni mieleeni nousi Jumalan sanan kohta Efesolaiskirjeestä (2:19):

”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.”

Kuinka tärkeää onkaan kokea vieraanvaraisuutta ja sitä, ettei ole kohtaamilleen ihmisille vieras, vaan saa yhtä lämpimän tervetulotoivotuksen kuin minä Siikatörmällä. Tämän lisäksi Efesolaiskirjeen sanan tähtäyspiste on kuitenkin vielä syvemmällä kuin vain ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja tuttuudessa. Kaikkein tärkein asia on, että Jumala ottaa syntisen ihmisen avosylin vastaan. Kaikkein tärkeintä on, ettei ole Jumalalle vieras ja muukalainen, vaan saa olla Jeesuksen ystävä.

Moni meistä on jossakin elämänsä vaiheessa kokenut vierauden ja muukalaisuuden tunnetta, vaikka ympärillä olisikin paljon ihmisiä. Vastaavasti ihmisen parhaita ja hoitavimpia kokemuksia on se, kun vierauden ja muukalaisuuden tunne muuttuu tuttuudeksi, ystävyydeksi ja läheisyydeksi.

Yksi kauneimmista Raamatun kuvauksista siitä kuinka etäisyys muuttuu anteeksi antavaksi läheisyydeksi, on tuhlaajapoikakertomus. Kertomuksen poika oli halunnut ottaa etäisyyttä isästään ja saada osansa isän omaisuudesta. Tuhlattuaan kaiken ja jouduttuaan sekä aineelliseen että varsinkin henkiseen perikatoon, hän sai ajatuksen palata takaisin isän kotiin.

Paluu oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Pelkona oli se, hyväksyykö isä kotiin palaajan, vai käännytetäänkö tuhlaajapoika portilta pois. Kertomuksen kohokohta on se, kun isä jo kaukaa näkee pojan tulevan, juoksee häntä vastaan ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Poika ei ollut enää vieras ja muukalainen, vaan isän rakas lapsi, joka oli kadonnut ja oli taas löytynyt.

Tuhlaajapoikakertomus on täynnä vertauskuvallisuutta, joka kirkastaa sitä, millainen Taivaallinen Isämme on. Taivaallisen Isän sydän on täynnä myötätuntoa meitä kompastelevia lapsiaan kohtaan. Isän sydän on täynnä anteeksiantamusta ja hänen katseensa meitä kohtaan on armollinen ja rohkaiseva. Taivaallisen Isän ajatus syntejään katuvaa kohtaan on: Sinä et enää ole vieras ja muukalainen, vaan kuulut Jumalan perheeseen. Saamme ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen ristillä tapahtuneen sovitustyön perusteella.

Ajattelen, että tähän kokemukseen, ettei ole vieras ja muukalainen, liittyy omalla tavallaan myös näiden Suviseurojen juhlatunnus, joka on otettu 4. Mooseksen kirjan 6. luvun jakeesta 24:

”Herra siunatkoon sinua”.

Siunaus on tärkeä asia. Toivotan itsekin sitä usein ihmisille, jotka on valittu vaikkapa uusiin työtehtäviin tai jotka ovat lähdössä esimerkiksi matkalle. Siunaus on viime vuosina ollut jonkin verran myös mediassa esillä sen vuoksi, että nykyinen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ottanut tavakseen päättää uuden vuoden puheensa Jumalan siunauksen toivotukseen.

Mitä me itse asiassa tarkoitamme, kun toivotamme siunausta? Vanhassa testamentissa siunaus yhdistettiin usein ulkonaiseen menestykseen. Herran erityiseksi siunaukseksi ymmärrettiin se, jos rikastui, karjalaumat kasvoivat ja muutenkin Herra antaa erilaista aineellista hyvää.

Uuden testamentin valossa siunauksen painopiste näyttäytyy kuitenkin jonakin muuna kuin aineellisena runsautena. Pikemminkin siunaus ja siunattuna oleminen on Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa meistä silloinkin ja aivan erityisesti juuri silloin, kun elämä ei hymyile. Siunattuna oleminen on sitä, että voi kokea Jumalan läsnäoloa silloinkin, kun oman elämän varjot tummenevat.

*

Hyvät kuulijat. Kirkkoa koskeva keskustelu ja keskustelu kirkon sisällä on ollut viime aikoina varsin värikästä. Yksi teema on ollut se, miten kristillinen usko ja siitä nousevat kulttuuriset perinteet voivat ja saavat olla läsnä yhteiskunnassa. On keskusteltu seurakuntien ja koulujen sekä seurakuntien ja kunnan varhaiskasvatuksen välisestä yhteistyöstä. Kasvava huolen aiheemme kirkossa on, että yhteiskunnassa näyttää vahvistuvan ns. negatiivisen uskonnonvapauden ajatus, joka sinänsä aivan oikein korostaa kansalaisen oikeutta olla halutessaan harjoittamatta uskontoa.

Tämän vahvistuvan tulkinnan varjoon näyttää nyt kuitenkin enenevästi jäävän perustuslain turvaama oikeus harjoittaa uskontoaan, paitsi yksityisesti, niin myös yhteisöllisesti. Julkisella vallalla on siten myös velvoite tukea tämän perusoikeuden toteutumista myös yhteisissä julkisissa tiloissa, kuten koulun ja päivähoidon puitteissa. Tietenkin samalla huolehtien vastakkaisesta oikeudesta. Näiden molempien näkökohtien toteuttamisen ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaista, jos vain hyvää tahtoa ja halua ymmärtää toisia riittää. Toivonkin, että ne kasvatuksen sektorilla vastuullisissa tehtävissä toimivat, joilla on hengellinen koti tässä herätysliikkeessä, työskentelisivät rakentavalla tavalla positiivisen uskonnonvapauden vahvistamiseksi yhteiskunnassamme.

Toinen keskustelua aiheuttanut asia on kysymys kirkon jäsenyydestä liittyen erityisesti viimeaikaisiin kirkon sisäisiin jännitteisiin. Olemme saaneet viime viikkoinakin hämmästellä kirkon jäsenyyteen aiemmin niin sitoutuneiden julkisuuden henkilöiden väläyttelevän kirkosta eroamista. Ymmärrän toki, että kirkon sisäiset ristiriidat saattavat nostaa tällaisiakin ajatuksia mieleen. Voi tuntua, onko tämä ristiriitoja täynnä oleva kirkko vielä minunkin kirkkoni. Olen aina arvostanut tässä herätysliikkeessä vahvaa sitoutumista kirkon jäsenyyteen ja vastuun kantamista kirkon asioista eri tasoilla. Äiti-kirkko on välittänyt meille kristillisen uskon. Jeesuksen seuraajien yhteisö ei ole koskaan ollut tässä maailmassa virheetön. Tämä äiti-kirkkommekaan ei suinkaan ole kaikkine sisäisine ristiriitoineen täydellinen. Päinvastoin, sen kasvot ovat uurteiset ja elämää nähneet kuten pitkään eläneellä vanhuksella. Mutta kukapa nyt vanhan äitinsä hylkäisi hänen uurteisten kasvojensa vuoksi.

*

Palataan vielä hetkeksi Siikatörmän rippikoululeirille. Rippikoulun opettajat ja ohjaajat kertoivat minulle, että heidän pyrkimyksenään on satsata aivan erityisesti yhteisöllisyyteen. Tavoitteena leirillä oli – näin minulle kerrottiin – että kukaan ei kokisi jäävänsä yksin. Minusta tämä oli loistava painotus leirin vetäjiltä. Voisipa oikeastaan sanoa, että se tavallaan nousee tuosta aiemmin mainitsemastani Efesolaiskirjeen kohdasta: Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia.

On kuitenkin rehellisesti sanottava, että yksinäisyys ja kokemus siitä, että jää yksin on yhteiskuntamme suurimpia vitsauksia. Vanhusten yksinäisyys neljän seinän sisällä. Nuorten yksinäisyys, jos ei ole yhtään aitoa ystävää, jolle voi puhua arimpiakin asioita. Haluankin rohkaista vanhoillislestadiolaista herätysliikettä toimimaan tuon Siikatörmän periaatteen mukaan: että kukaan ei kokisi jäävänsä yksin. Se merkitsee välittävää ja hyväksyvää yhteisöllisyyttä ja niiden huomaamista, jotka hiljaisempina ja arempina helposti jäävät sivuun. Näin toimien herätysliike voi olla esikuvana koko yhteiskunnallemme luomalla välittämisen ja hyväksymisen kulttuuria. Välittäminen lisää välittämistä ja lämpö lisää lämpöä. Sitä koko maamme ja kansamme tarvitsee.

Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret Kristuksessa. Minulla on Oulun hiippakunnan uutena piispana erityisen suuri ilo toivottaa tämä suuri juhlakansa tervetulleeksi Oulun hiippakuntaan. Tätä ”puolen Suomen hiippakuntaamme” on usein luonnehdittu herätysliikkeiden hiippakunnaksi, ja sitä se onkin. Kirkkomme herätysliikkeet ovat olleet ja toivon, että ovat myös jatkossa kirkollemme suurena siunauksena.

Lopuksi haluan vielä lausua Suviseurojen juhlatunnuksena olevan Aaronin siunauksen kokonaisuudessaan:

”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”