Voiko sota olla oikeutettu?

Sodan pelko on noussut Suomessa korkeimmalle tasolle sitten kylmän sodan. Näin kertoo Ylen Suomalaisten pelot ja haaveet -tutkimus viime kesältä. Sen mukaan 46 prosenttia suomalaisista oli erittäin huolissaan sodasta ja sodan uhasta. Syytä sodan pelkoon ei tarvitse etsiä kaukaa. Venäjän 24.2.2022 aloittama brutaali hyökkäys Ukrainaan avasi suomalaisten silmät.

Venäjä ja Ukraina ovat sodassa vastakkain, mutta täysin erilaisin motiivein. Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainan maaperällä ja pommittaa siviilejä asutuskeskuksissa. Tutkinnassa on yli 20 000 tapausta, jossa venäläisten sotilaiden epäillään syyllistyneen sotarikoksiin. Ukraina käy puolestaan puolustustaistelua maansa suvereniteetin ja kansalaistensa turvallisuuden nimissä.

Pienemmän pahan periaate

Venäjän hyökkäys on jälleen kerran ajankohtaistanut vanhan keskustelun siitä, milloin on oikeutettua ryhtyä sotatoimiin. Tätä kysymystä lännen kirkossa on mietitty reilusti yli tuhannen vuoden ajan.

Kirkkoisä Augustinukselta (354–430 jKr.) on peräisin ajatus siitä, että ollakseen oikeutettu sodalla täytyy ensinnäkin olla oikea syy eli käytännössä puolustautuminen. Toiseksi sotatoimien tulee olla järkevässä suhteessa saavutettuun hyötyyn. Kolmanneksi sotaan lähdetään vain laillisen hallitusvallan päätöksellä. Neljänneksi sotaan ryhdytään vasta kun muut keinot rauhan saavuttamiseen on koeteltu, ja viidenneksi sodan päämääränä tulee aina olla rauhan saavuttaminen.

Toinen lännen kirkon suuri opettaja Tuomas Akvinolainen (1225–1274) puolestaan pohti oikean ja eettisen toiminnan periaatteita sodan ollessa jo käynnissä. Näistä ajatuksista voidaan johtaa linja vuonna 1949 solmittuihin Geneven sopimuksiin, joilla pyrittiin turvaamaan siviilien suojelu ja sotavankien inhimillinen kohtelu sotatilanteissa.

Keskustelu sodasta ja rauhasta on ollut vilkasta kirkkojen piirissä viime vuosikymmeninäkin. Oulun entinen tuomiorovasti Matti Pikkarainen on tutkinut vuonna 2006 julkaisemassaan teologian väitöskirjassa Kirkkojen maailmanneuvoston kannanottoja sotaan kriisien ratkaisuna.

On olemassa täysin pasifismiin sitoutuneita pieniä kristillisiä ryhmiä, kuten vaikkapa kveekarit, mutta suurten kirkkojen päälinja on ollut, että joissakin tilanteissa sota voi olla pienempi paha kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Inhimillisen kärsimyksen rajoittaminen voi oikeuttaa sotaan osallistumisen. On esimerkiksi katsottu, että kansainvälisen yhteisön päättäväisempi sotilaallinen puuttuminen olisi voinut estää Bosnian Srebrenican ja Ruandan kansanmurhien kaltaisia hirmutekoja.

Ihanteiden ja realismin jännitekentässä

Kirkkojen suhtautumista sodan ja rauhan kysymyksiin ohjaa sekä Raamatun opetus että lähimmäisenrakkauden periaatteesta nouseva realismi. Jeesuksen sanat Pietarille: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu” ovat luoneet vahvan rauhan ihanteen kristillisiin kirkkoihin.

Useimmat kirkot kuitenkin tunnustavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tavoin, että vaikka sota on aina paha asia, niin puolustautuminen on sallittua. Ollaan siis ihanteiden ja realismin välisessä jännitekentässä.

Realistiseen lähimmäisenrakkauden linjaan perustuu myös se, että kirkkomme antoi tukensa Suomen puolustustaistelulle viime sotien aikaan. Rintamalla palvelleiden sotilaspappien ja seurakuntien työ kotirintamalla auttoi pientä kansaa kestämään.

Samaa ajatusta ilmentää Puolustusvoimien kirkollinen työ tänäkin päivänä. Sotilaspappien työ asepalvelusta suorittavien ja kantahenkilökunnan henkisen ja eettisen toimintakyvyn tukemisessa on tärkeä osa puolustusvoimien kykyä torjua maahamme mahdollisesti kohdistuvia sotilaallisia uhkia.

Venäjän ortodoksisen kirkon lankeemus

Historiassa ja nykyisyydessäkin on kuitenkin esimerkkejä siitä, että jotkin kirkot ovat unohtaneet Jeesuksen opetukset. Tuorein esimerkki tästä on Venäjän ortodoksinen kirkko, joka on sokeasti asettunut Moskovan patriarkka Kirillin johdolla tukemaan Venäjän räikeää hyökkäyssotaa Ukrainassa.

Toinen esimerkki löytyy natsi-Saksasta. Saksan evankelisen kirkon valtauoma antoi tukensa Hitlerin valloituspolitiikalle. Emmekä me suomalaisetkaan voi osoittaa sormella vain muita. Suur-Suomi-ideologiassa erityisesti 1920–1930-luvuilla syyllistyttiin ottamaan uskonto mukaan politiikan keppihevoseksi.

Vaikka kirkot realistisesti hyväksyvät puolustussodan oikeutuksen, on niiden tärkeä tehtävä samalla kuitenkin muistuttaa militarisoitumisen vaarasta. Kirkon sanoma ei esimerkiksi ole yhdistettävissä äärinationalismiin tai sotilaallisella vallalla pullisteluun. Ydinasepuheen arkipäiväistyminen on ilmiö, johon meidän kaikkien täytyy suhtautua äärimmäisellä vakavuudella.

Jukka Keskitalo

Kirjoittaja on Oulun hiippakunnan piispa