Piispa Jukka Keskitalon yliökirjoitus 25.2.2022 Kalevassa ja Lapin Kansassa

Naamiot on riisuttu. Esiin ovat tulleet sodan kylmät kasvot. Näin totesi tasavallan presidentti Sauli Niinistö torstaina 24.2. tiedotustilaisuudessa. Venäjä on käynnistänyt laajamittaisen sodan Ukrainassa. Taisteluja ei käydä vain separatistien miehittämien alueiden rajoilla, vaan pommitusten kohteina ovat olleet esimerkiksi Harkovan, Odessan ja Mariupolin kaupungit. Myös pääkaupunki Kiovassa ja läntisessä Lvivin kaupungissa soivat hälytyssireenit.

Tuntuu siltä, kuin koko maailma vielä pidättäisi hengitystään odottaessaan sitä, miten dramaattiset tapahtumat nyt etenevät. Ukrainalle sataa tuen ja solidaarisuuden osoituksia ympäri maailmaa demokraattisista maista. Suomi on valtiojohdon suulla ollut hyvin selväsanainen ja tuominnut Venäjän sotatoimet. On sanottu ääneen asia niin kuin se on: Venäjä on aloittanut hyökkäyssodan. Putinin puheet rauhanturvaoperaatiosta ovat pilkkaa oikeita rauhanturvaajia kohtaan.

On toki huojentavaa ajatella, että meihin suomalaisiin ei tällä hetkellä kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Näin meille on vakuutettu Puolustusvoimien ja maan johdon toimesta. Kuitenkin Venäjän aggressiivinen hyökkäys pienempää naapurimaata kohtaan nostaa meidän suomalaisten mieleen muistikuvat siitä, kuinka Suomi joutui vuonna 1939 Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi. Vaikka tilanteet ovat hyvin erilaisia, on niiden välillä kuitenkin selviä samankaltaisuuksia.

Monet ihmiset ovat viime viikkoina purkaneet minulle pelkoa sodan uhasta. Nämä huolet ovat nyt osoittautuneet aiheellisiksi. Verkottuneessa maailmassa pientä ihmistä pelottavat asiat eivät pysy maantieteellisten rajojen sisäpuolella, vaan myös Suomessa tunnemme suurta huolta tästä tilanteesta. Kiovasta on linnun tietä Helsinkiin lähes täsmälleen sama matka kuin Helsingistä Utsjoelle.

Viime aikoina myös Suomen politiikassa on ollut paljon ristiriitoja ja vastakkainasetteluakin. Nyt on järkevää antaa näiden asenteiden painua taka-alalle. Tällaisella hetkellä henkisen kriisinkestävyyden kannalta on tärkeää, että pysymme yhtenäisinä. Suomi on osa länttä ja osa Euroopan Unionia,  ja sitä kautta Suomi myös reagoi. Hyvä merkki oli eilen se, että eduskuntaryhmät osoittivat yksituumaisesti tukensa Ukrainalle.

Kirkon merkitys on aina korostunut kriisien aikana. Tämä on näkynyt suuronnettomuuksien, kuten Estonian, tsunamin tai kouluampumisten kohdalla, puhumattakaan sotien ajasta. Kirkko jakaa ihmisten huolet ja kysymykset. Kirkon keino on pukea nämä huolet rukouksiksi. Tästä on merkkinä piispojen vetoomus kaikkiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin rukoushetkien järjestämisestä. Kirkonkellot soivat rauhan viestiä ja solidaarisuutta Ukrainan kansalle.

Tähänkin tilanteeseen voi etsiä osuvia ohjeita isosta kirjasta, Raamatusta. Jeesus kehottaa Pietaria Matteuksen evankeliumissa: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” (Matt. 26:52) Vuoden 1938 käännöksessä sanottiin ehkä vieläkin dramaattisemmin: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Putin on tarttunut miekkaan. Koko rauhaa rakastavan maailman kehotus hänelle on: ”Pane miekkasi tuppeen”.

Toki kristillisessä perinteessä ymmärretään itsepuolustuksen välttämättömyys maailmassa, joka on monin tavoin pahaan taipuvainen ja epätäydellinen. Siksi Ukrainan kansalla on oikeus puolustautua, kuten oli Suomella omina kohtalon vuosinaan. Kuitenkin kirkon sanoma kutsuu meitä laajentamaan rauhan piiriä aina siellä missä voimme. Kansojen välillä, politiikassa, omassa yhteiskunnassamme, arkisessa työssämme, omassa lähipiirissämme sekä kaikkien kohtaamiemme ihmisten kanssa.

Epävarmuuden hetkellä meidän tavallisten ihmisten on tärkeä valaa toivoa ja luottamusta kaikkialla siellä missä kohtaamme ja olemme yhteydessä. Tänä iltana on tärkeää, että vanhemmat ottavat lapsensa syliin ja välittävät rakkautta, turvaa ja lohtua. Sodan uutiset voivat nostaa pienen ihmisen mieleen paljon kysymyksiä ja pelkoja. Lapselle on tärkeää voida kohdata ne turvallisen aikuisen kanssa.

Meidän rauhallisessa maassa elävien suomalaisten on nyt tärkeä myös pitää ajatuksissamme ja rukouksissamme Ukrainan kansaa. Sen lapsia ja nuoria, jotka pohtivat tulevaisuuttaan. Sen huolestuneita aikuisia, isiä ja äitejä, jotka miettivät, minkä varaan tulevaisuutta rakentaa. Sen vanhuksia, jotka eivät millään jaksaisi lähteä kodeistaan sotaa pakoon.

Toivokaamme sodan nopeaa päättymistä, sisaruuden ja veljeyden hengen voittoa sodan epäjumalasta. Voittakoon lopulta rauha ja rakkaus tässäkin historian vaiheessa, jossa horisonttimme on näin yllättäen tummunut.

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa ja Lapin Kansassa 25.2.2022