Ihan metsässä

Metsänhoito on noussut puheenaiheeksi niissä pöydissä, joissa keskustellaan ilmastonmuutoksesta. Tuskin yksikään vastuullinen taho kiistää sitä, että metsillä ja metsänhoidolla on suuri merkitys ilmastonmuutoksen torjunnassa tärkeän hiilensidonnan kannalta. Tutkijoidenkin näkemykset kuitenkin eroavat huomattavasti toisistaan. Näkökulma ja tarkastelun aikaperspektiivi näyttävät sanelevan pitkälti sen, mihin johtopäätöksiin päädytään.

Olen aina ollut kiinnostunut metsästä ja metsänhoidosta. Olen pienestä pitäen oppinut isäni ohjauksessa liikkumaan ja virkistymään metsässä sekä hoitamaan, hyödyntämään ja istuttamaan metsää. Lunastin äitini kuoleman jälkeen sisaruksiltani äidin pienen perintömetsäpalstan Torniossa ja pyrin nyt hoitamaan sitä mahdollisimman vastuullisesti.

Kiinnostukseni metsiin oli taustalla, kun järjestin elokuussa 2019 yhdessä Kuopion piispa Jari Jolkkosen kanssa Kolilla seurakuntien metsäseminaarin.

Seminaarin taustalla oli Kirkon energia ja ilmastostrategia, jossa asetetaan tavoitteeksi seurakuntien metsien (yhteensä 167 000 hehtaaria) hiilinieluvarastojen kasvattaminen. Hieman yksinkertaistavissa tulkinnoissa kirkon sisäpiiristäkin oli esitetty, että tämä merkitsee hakkuiden vähentämistä seurakuntien metsissä. Seminaari oli tarpeen, jotta seurakuntien metsien hoitaminen voisi perustua mutu-tiedon sijasta tutkittuun tietoon.

Koska metsätuloilla on iso merkitys erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomen seurakunnille, oli tarpeen kokoontua keskustelemaan, miten kohtuulliset tuotto-odotukset ja ilmastonäkökohdat sovitetaan yhteen. Ei nimittäin voi olla niin, että – hieman kärjistäen – pohjoisen vähävaraisten seurakuntien metsien hyödyntämistä rajoitettaisiin, jotta ne sitoisivat etelän suurten, usein metsättömien, seurakuntayhtymien hiilipäästöt. Kysymys on siis paitsi ilmastosta, niin myös kirkon sisäisestä solidaarisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Tärkeimmät esitelmät Kolin seminaarissa pitivät Helsingin yliopiston metsien ja ilmaston vuorovaikutuksen professori Jaana Bäck ja Itä-Suomen yliopiston metsäbiotalouden professori Jyrki Kangas. Siinä missä Bäck korosti ilmastotoimenpiteiden kiireellisyyttä ja suositteli metsien niin sanottua jatkuvaa kasvatusta sekä nähdäkseni myös pienempiä hakkuumääriä, korosti Kangas tärkeimpänä ilmastotekona fossiilisten polttoaineiden käytön nopeaa minimointia. Kankaan mukaan ei voida tuijottaa vain hakkuumääriin Suomessa, vaan pitää nähdä kokonaisuus. Esimerkiksi se, voidaanko biotuotteilla korvata ympäristön kannalta haitallisempien raaka-aineiden (kuten muovi ja betoni) käyttöä ja se lisääkö hakkuiden vähentäminen Suomessa hakkuita huonomman metsänhoitokulttuurin maissa, kuten Brasilian sademetsissä.

Keskustelu metsien hoidosta näyttää keskittyvän niin kutsutun jaksollisen kasvatuksen ja jatkuvan kasvatuksen menetelmiin. Nämä asetetaan liian usein vastakkain. Maamme parhaiden metsänhoidon asiantuntijoiden mukaan jatkuvaa kasvatusta voidaan harkitusti ottaa käyttöön tietyissä metsätyypeissä, mutta menetelmän aiheuttamien puuston sairauksien ja metsätuhojen vuoksi ei suinkaan kaikissa metsissä. Suomen Metsäkeskuksen johtava asiantuntija Markku Remes totesi Kolin seminaarissa lisäksi myös sen, että laajamittainen jatkuvan kasvatuksen menetelmän käyttöön otto vähentää metsistä saatavaa taloudellista tuloa, vaikka muutakin joskus kuulee väitettävän.

Eduskunnassa odottaa käsittelyä kansalaisaloite jaksolliseen metsän kasvatukseen kuuluvan avohakkuun kieltämisestä. Itse en kannata kategorista kieltoa, koska se ei perustu parhaaseen käytettävissä olevaan asiantuntijatietoon. Vastuullisessa seurakuntien metsien hoidossakin metsä tulee harvennushakkuukertojen jälkeen lopulta päätehakkuuvaiheeseen. Tällöin palstalla oleva puusto pääosin poistetaan. ”Avohakkuu” ei kuitenkaan ole mikään yksielitteinen käsite. Päätehakkuuleimikon koolla ja muodolla sekä metsämaan muokkausmenetelmillä on merkitystä. Päätehakkuun jälkeen metsä uudistetaan ja parin kolmen vuosikymmenen jälkeen siinä on taas voimakkaasti hiiltä sitova kasvava metsä.

Metsätulot ovat monelle pienelle pohjoisen seurakunnalle tärkeä talouden tukipilari. Kaikissa seurakunnissa metsätuloa ei ole joka vuosi, mutta ne voivat olla hyvin tärkeitä esimerkiksi silloin kun pitää korjata kirkkoa. Kirkkojärjestys edellyttää, että seurakunnalla on metsänhoitosuunnitelma. Metsiä ei siis hoideta seurakunnissa tälläkään hetkellä sattumanvaraisesti. Havaintojeni mukaan seurakuntien metsiä hoidetaan vastuullisesti ja hakkuiden jälkeen niitä uudistetaan kestävällä tavalla.

Seurakuntien metsäseminaarin ehkäpä tärkein yhteinen johtopäätös, johon kaikki paikalla olleet tutkijat pystyivät yhtymään, oli se, että ilmastotavoitteet ja seurakuntien metsien järkevät tuotto-odotukset ovat sovitettavissa yhteen. Tämä on myös minulle pienmetsänomistajana tärkeä tavoite. Palstani läpi kulkee puro, jonka varren olen luonnollisesti jättänyt rauhaan hakkuilta.

Samoin palstalla on märkää suota, jonka kerrokset toimivat tehokkaana hiilivarastona. Metsä on minulle tärkeä paikka myös rauhoittumisen ja virkistymisen näkökulmasta. Liikun monipuolisesti metsässä esimerkiksi metsästysharrastukseni vuoksi.

Mikä siis ohjeeksi seurakuntien metsien hoitoon? On syytä välttää joko tai -ajattelua ja suosia metsän hoidossa sekä että -filosofiaa. Se on juuri sitä Raamatun tarkoittamaa viljelemistä ja varjelemista.

Kuvat: Jukka Keskitalo

***